Ja taas tunteideni pelossa kirjoitan.
Kirjoitan kuin pakeninsin jotakin joka odottaa minua jos nukahdan.
Ne samat tunteet jotka hyökkää aina kun sulkee silmänsä.
Ne muistot jotka haalistuu päivä päivältä.
Joka päivä muistan yhä vähemmän.
Vaikka yritän taistella unohtamista vastaan.
Silti unohdan.
Yhteinen aika.
Yhteinen matka kuljettavana.
Se kaikki vähenee niinkuin muistot.
Miksi?
Miksi unohdan?
Tiedän ettetn saisi unohtaa.
Ehkä emme vaan ole enää niin läheisiä.
Ehkä emme emme enää luo noita muistoja yhdessä.
Muistan lumisateen.
Muistan pimeän kadun.
Muistan että olin rikki.
Muistan että sinä olit siinä.
Matkamme on lopussa.
Ennen pidimme käsistä kiinni.
Nyt kosketus on kielletty.
Aika.
Siitä on liian kauan aikaa.
Välimatka.
Sitä on kertynyt liikaa.
Elämä.
Se on muuttanut meitä liikaa.
