Koska joskus kuvat kertoo enemmän

Kaupunki jonka keskustassa ei ole öisin liikennettä

Kun yöllä yhdeltä kaupungin keskusta on tyhjä

minä kävelen niillä kaduilla joilla kävelin ennen joka päivä.

Nyt en osaa enää paikan nimiä, en tiedä mihin suuntaan kuuluisi kääntyä.

Mietin kotia, mitä minä tekisin juuri nyt jos vain olisin siellä.

Pakenin pakettiauton kyydissä keväällä, luulin voivani asua kahdessa kaupungissa.

Kuitenkin, niinkuin syksy vei puista lehdet,

se vei tuon kaupungin pois minusta.

Näytti minulle paikan jossa minulla on hyvä olla, josta minun ei tarvitse lähteä kyyneleet poskilla.

En halua muistaa vuosia tuolla, en halua osata kadun nimiä. 

Minulle riittää se mitä minulla on juuri nyt. 

Syksy toi uudet ihmiset, se toi uuden tulevaisuuden.

Ja niin mnä päästin irti entisestä.

Päästin irti tuosta tyhjästä kaupungista, jonka keskustassa ei ole öisin liikennettä.

Usva

Kevät, syksy.

Kuihtuvat ruusut, kuurainen maa.

Kaikki ne.

Muistot, syvällä piilossa.

Hymy, suojassa, ettei se haavoitu.

Kellastuvat lehdet.

Peittona tukahduttamassa elämä.

Tukehtuminen, aamun usvaan.

Petollinen musta jää.

En nää sitä, en voi pysäyttää.

Ensi torstaina?

Sälekaihdinten väleistä tihkuu taas se oranssi valo.

Sama joka loistaa aina syksyisin.

Asvaltti on mustempi kuin eilen.

Pimeys.

Se tulee.

En pääse sitä karkuun.

Kiipeän vielä kerran katolle.

Kuuntelen kuinka kaupunki hengittää.

Matkaa maahan on liikaa.

En voi tippua nyt.

En huomenna.

Ehkä ensi torstaina?
Onkohan silloin hyvä?

Pitäisi miettiä pidempään, harkita aina ensin.
Ei virheitä.
Ei enempää epäonnistumisia.
Nyt.
Keskity.

Kirkkaampi ku koskaan

Aurinko poltti muhun reikiä

Elämä täytti tyhjät kohdat onnella

Mulla on tulevaisuus

Mulla on syy nousta aamulla sängystä

Mä voin taas hymyillä

Mun silmät ei oo enää kyyneleiset 

Väsyneet

Voin juosta yhä pidemmälle

Ja mun jalat kantaa

Tiedän suunnan mihin mennä

Päämäärää en edes halua tietää

Ei oo enää loputtomia öitä

On aamuja

On aurinkoisia päiviä

Silloinki kun sataa 

Aurinko on jossain kirkkaampi ku koskaan

Oon menny eteenpäin

Opetellu hymyilemään uudestaan

Opetellu pysymään jaloillani 

Opetellu näkemään auringon

sen pituinen se

Sen pituinen se

Tää oli erilainen kesä ku aikasemmat

Tuleva kouluvuosi tulee olemaan erilainen ku aikasemmat

Mä oon erilainen ihminen nyt

Carpe Diem

Aikaa
Haluan ostaa sitä purkillisen
Laittaa sen talteen
Avata sen sitten kun haluan venyttää viimeistä minuuttia
Kun haluan ettei se hetki pääty koskaan
Käyttää sen silloin kun on sen tarve
Ei aiemmin
Ei huomenna
Haluan koristella sen purkin
Niin että sitä on mukava vain jo katsoa
Saaden tietää että vielä on aikaa

WoW

Päivät hukkuu toisiinsa

En tiedä onko yö vai päivä

Niistä on tullut toistensa synonyymeja

Aivan sama onko se sunnuntai vain torstai

Se on joku, jonka elän 

Joka aamu alkaa samoilla rutiineilla

Joka ilta päättyy siihen samaan väsymykseen

(ja päänsärkyyn)

Suurin osa valveilla olo ajasta kuluu toisessa maailmasssa

Toisessa hahmossa

Se toinen on sosiaalinen ja pidetty

Se on taitava ja sillä on kykyjä

Se puhuu englantia, se ei tarvi google translatea

Se käyttää portaaleja, kun minä suljen takanani ovia

Se jaksaa juosta koko päivän, minä en jaksa nousta sängystä

Syksy, tulisi jo

Uusi rutiini

Uusi elämän tyyli

Sitä ennen se toinen saavuttaa paljon

Löytää uusia paikkoja

Hankkii uusia ystäviä ja ryhmiä

Minä yritän edelleen selviytyä suihkuun

Hey you, I´m jumping!

Hyppy.
Hyppy tyhjään.
Hyppy jonnekkin.
En tiedä minne päädyn.
Onko pohja vielä kaukana?
Sattuuko se?
Kertokaa, te muut, aiemmin hypänneet.
Tuuli kannattaa hiukan.
Putoan.
Löydän vihdoin paikkani.
Paikkani on tyhjyys.
Putoan.
Nautin vauhdista.
Nautin vapaudesta.
Olen kuin en olisikaan
Silti olen ja tunnen.
Kuulen ja näen.
Olen yhä olemassa.
Olen täällä.

Viekää minut sinne missä Hän on

Palava taivaan ranta

Kun kuu nousee ennen auringon laskua

Musiikki hiljaa

Istun yksin laiturilla

Tässäkö on elämä?

Kaikki se mitä sillä on minulle tarjota?

Kaislat huojuu pienessä tuulen vireessä

Olen yksin, muut nukkuvat jo untaan sisällä

Vihdoin olen rauhallinen

Ei enää stressiä, ei riitelyä

     

"Minä haluan tietää miksi kauan sitten sä et palannutkaan.

Pian kadotin suunnan helppo polku kaltevana vietti mutkaan"

I always thought it was sad

    Yhdessä, voisimmeko?

   Olisimmeko niinkuin nyt olemme.

        Yhtä rikki, yhtä ehjät.

         Eriparia, täydentäisimme toisiamme.

Ei, emme tekisi sitä niin.

Syyttäisimme, haukkuisimme, löisimme.

Halaisimme, itkisimme, silittäisimme.

Se olisi meidän tapa, se olisi meitä.

Ei koskaan erillään, kilometrien päässä toisistamme.

Kädet ja silmät.

Sanat, lausutut ja etenkin ne lausumattomat.

Ei olisi mulkaisuja.

Sivalluksia.

Väärin valittuja kappaleita

Tyhjä jääkaappi.

Minulla olisi vain sinut, sinulla olisi elämä.

Olisin yksin, joskus sinä vieressäni.

Menneisyys, tulevaisuus, nykyisyys

                              Pitää puhua
                 Pitää puhua enemmän
                    Ketä olimme?
                  miksikä tulimme?
         Muutuimmeko niin paljon kuin luulemme
        Puhutaan hiljaa, ei anneta muiden kuulla
         Puhutaan niinkuin puhuimme ihan alussa, 
        silloin kun emme tienneet tulevaisuudesta
        niinkuin silloin kun elimme vain hetkessä
                Pääskysten huudon alla 
            Auringon laskiessa yhä alemmas
           Kunnes lopulta vain kuiskailimme 
               Olimme jonkun uuden alussa, 
           jonkun sellaisen mitä emme tunteneet
     Uteliaisuus täytti meidät, odotimme että elämä alkaa
       Olimme niin aikuisia, valmiita kantamaan vastuun
           Lopulta kai vain väsyimme vastuuseen,
               vaivuimme johonkin rutiiniin
              Heräsimme ja menimme nukkumaan
         Unohdimme vapauden, unohdimme lupauksen
             Olimme luvanneet elää täysillä,
         katsoa aurinkoa ja sadetta, kuunnella sydäntä
        Luvanneet pysyä, juurtua siihen missä olimme
    Tulevaisuus, nykyisyys, olemme tulleet, olemme menneet
        Emme pysyneet, emme juurtuneet, me kasvoimme
               Paremmiksi, huonommiksi
          hyväksyen virheet, hyväksyen heikkouden

                                             

odotan, odotan, odotan

Jännittää, jännittää niin paljon et on pakko heilutella varpaita
Toisaalta myös pelottaa etten vakuuttanu
Ollu tarpeeks motivoituneen olonen, tarpeeks lahjakas
Mutta mä tiedän ite kuinka paljon haluun sitä
Ei se auta että ite tiiän
Olis pitäny olla rauhallisempi ja ajatella jokainen lause loppuun
Se oli stressaavaa, se oli pisin aika mitä oon keskittyny
Haluisin olla siitä ylpee
Mut ei vielä, nyt mä vaan jännitän
Ja odotan tuloksia

Kirsikan kukat Japanin

Ottaa askelia. Lähemmäs.

Saavuttaa jotakin mistä on haaveillut

Kaikki käden ulottuvilla, mutta kun olen niin lyhyt niin en siltikään yletä

Punnerruksia ja leuanvetoja

Kasvaa osaksi unelmiaan

Kirsikan kukkia ja neilikoita

Takapihan aita on liian korkea, nään vain sinisen taivaan

Violetteja kyyneliä, vihreää naurua

Halu aloittaa elämä, vaikka se on menossa koko ajan

Onko kauan aikaa toteuttaa ne unelmat, ne haaveet?

Kutina jalkapohjissa

Pakko mennä, pakko juosta kauemmas ja kauemmas

Kunnes olen piste horisontissa

Aurinko laskee, aurinko nousee

Kurotan vielä hiukan ylemmäs

Vesilasin sisältö ja märät yövaatteet

Nousen sängystä

  "äiti?!"

I´ll sing it one last time for you

Kun aattelee että nyt on se viimenen kerta
Jokanen kerta on ollu mulle viimenen kerta
Aivan sama mikä asia mutta aina sen on täytyny olla jotenki lopullista
Musiikki ja ihmissuhteet, niissä mulla on aina viimenen kerta

Saako ihmissuhteis saikuttaa? 

Ja vaikka joku sanois et ei, nii mä teen sen silti
Se sisäinen sodankäynti joka kerta ku kysyy iteltään: saanko vielä kerran kokeilla?
Ja pettymys ja lupaus
Se oli viimenen kerta

Mun perfektionismi ja musiikki harrastus ei sovi yhteen
Todistin sen, enkä anna itelleni anteeks
Se oli viimenen kerta kun nousen lavalle ja teen virheen
Edelliskerran piti olla viimenen kerta
Nyt luulen et mul on lujuutta pysyy päätöksessäni

pakollinen perhepotretti

Ajatus

Se tarvitsee jotakin mihin tarttua
ehkä lause, ehkäpä vain sana         
jotakin mikä ei päästä heti irti 
jotakin mistä ei voi päästää irti          
ei mitään liian hienoa ettei siitä tule teeskenneltyä                                  
eikä liian yksinkertaista, jotta mielenkiinto säilyy                           
ajatus joka valvottaa yöt, häiritsee päiviä    
Se tarvitsee tilaa hengittää, olla vapaa, jopa itsenäinen
Kuitenkin se pitää pystyä tavoittamaan
Sen pitää olla tunnettavissa, otetavissa syliin
Sen pitää antaa lentää
                                   ja tulla takaisin
Hiuksen hieno, kevyt kuin höyhen
                 Etäällä, kiinni ihossa
                       ajatus

nyt oon varma et aurinko nousee joka aamu vaik en sitä aina näkiskään

Negatiivi

     

                                          Mitä jos kuitenkin kuvaisin kaiken mustavalkoisena?

                          Toisin esiin valot ja varjot

                                                            Jokaisen kuvan käsittelisin pimiössä

                                      Rauhassa, hätiköimättä

                                                                   Kääntäisin negatiivit positiiveiksi

                               Etsisin oikean valotusasjan jokaiselle erikseen

                                                                            Suojelisin kaikkea valoherkkää

                            Kehittäisin tarpeeksi kauan

                                                         Keskeyttäisin kaiken turhan, tarpeettoman

                                                                   Kiinnittäisin lopuksi kaiken 

                          Huuhtelisin muistot ja kuivaisin ne

                                         Laittaisin ne kansien sisään, kokoisin hienoimmaksi kirjaksi

                Ei turhia värejä, ettei ne sotkeentuisi, hukkuisi toisiinsa

                                                               Mustavalkoisena

            Niinkuin yö,                                                                        niinkuin päivä

Kettu

                                                     "Se kesä siis oli viimeinen
                                                               ja me tiedettiin 
                                                                 se loppuu niin"

Muuttolaatikot ja tyhjät hyllyt.
Kuka vilkuttaa ku meen viimesen kuorman kanssa?
Vaihdan maisemaa, uudempaa jotaki tuoreempaa.
Nauran itelleni. Tunnistan ittteni toiminnastani ja nauran sille. Kai se on ihan ok.
Pöly hiukkaset tanssii ja ikkuna on likasen harmaa. Silti aurinko häikäsee.
Mul on hyvä fiilis
Oon pitkittäny käden paranemista jo ihan liikaa. Pitäis ottaa rauhallisemmin.
Yks pyörälenkki jolloin kiertäis kaikki paikat. Jäis istumaa ja ihmettelemää.
Astun oman elämäni päälavalle. Nyt mä näyttelen pääroolin, onneks mul on hyvä kuiskaaja.
Viime kesä oli viimenen ja ensimmäinen. Muistot lämmittää mut mä käännän pään kohti tuulta.
Meen eteenpäin ja hymyilen. Voittajan on helppo hymyillä. Ketun on helppo hymyillä. Mä oon kettu.

pysäkit ohi vilahtavat....

Pitkät illat asemalla. 

Aurinko ja hiljasuus.

Ykskään juna ei tuu tai mee, koko aseman liike on pysähtyny.

Risteys, pakko valita joku suunta.

Kello saa juosta miten haluaa, mä pysähdyn kerranki.

Katon miten aurinko laskee ja koko taivaanranta hehkuu oranssina.

Toisella puolen kuu nousee ja kertoo avaruuden pimeemmästä puolesta.

Asemat on surullisia.

Liikaa lähtöjä, liikaa hyvästejä, liikaa kyyneleitä, huutoja.

Ne kaikki jää asumaan asemille, ne ei lähe pois.

Mikään sade ei saa niit huuhdottua pois.

Mutta jälleen näkemisen riemu.

Nauru ja halaukset.

Lokki istahtaa tolpan päähän ja suunnittelee pesän rakentamista.

Ehkä sekään ei tykkää aseman tarinoista kun se lentää pois kiljuen.

Nyt istun huoneessani ja katon auringonlaskua ikkunasta.

Haluun takasin aseman iltaan.

Vielä hetki.

Pieni 

Hetki

Vain.

One day baby we´ll be old

Nyt ikää 17.
264 päivää nii 18.
3 vuotta nii 20.
8 vuotta nii sit on jo huimat 25.
Koht mul on keski-iän kriisi.
Ja viis lasta. Ja koira. Ja joku mies. (En haluu mitää niistä oikeesti)
Ja sit huomaan et istunki keinutuolis ja hemmottelen mun lapsenlapsia piloille. Sylissä kehrää kissa ja mies pelaa pasianssia piippu huulessa.
Nii se menee. Lukiota tuskaiset kaks vuotta jäljellä. (ehkä)
Elämä on oikeesti vaan numeroita. Puhelin numero, tilin nollat, vuokra, laina, salasanat, syntymäpäiväkortit, todistuksen keskiarvot, osote... Numeroita. Kitarassa on kuus kieltä, lonkkarissa neljä rengasta, vansseissa reikiä tuhat ja yksi.
Hampaat on vielä terveet. Sydän lyö. Kylkiluu ja ranne murtunu, muuten oon ehjä. Elämän kolhuja, pieniä haparointeja. Aamuja, päiviä, iltoja ja tuskasen pitkiä öitä.

"Ei, ei mua satu mihinkää, vähä ehkä ranteesee vaa"

the Space in my bed

Onko ihmisessä avaruus?

Kun kyyneleet tulevat. Eivät ne kysy lupaa. Ne ovat hiljaisia, ne valuvat kuin vuoripurot. Hiljaa paikoilleen ravitsemaan maata unelmia varten. Antamaan toivolle tilaa, luottamukselle paikan.
Ihmisessä on avaruus. Se aukee vasta kun sen osaa avata. Silmät. Kyynelten kostuttamat, koko avaruus. Avoinna. Sinun silmissäsi, minun silmilleni avautunut. Se pieni hetki josta minun täytyy osata ottaa kiinni. Se sekunnin tuhannesosa jolloin minun pitää antaa sinun heittäytyä minun silmistäni omiisi ja avata avaruus eteeni. En voi pyytää sitä sinulta, en voi vaatia, en voi odottaa, en voi olettaa että löytäisin perille. Kaikki sirpaleina. Jokainen palanen. Oma paikka. Kokonaisuus. Ajattomuus. Avaruus.
Puhtaus. Tyhjyys. Sielu. Ajatukset. Tunteet. Viattomuus. Sirpaleina. Näen sinut. Opin tuntemaan sinut. Se ei vie kauaa mutta vaatii paljon. Et voi enää koskaan piiloutua. Olet minulle universumi. Olet kanneton kirja. Olen nähnyt häpeän, surun, tuskan. Mutta myös tuntenut sinun rakkautesi, sinun kaipuusi.
Sota. Sielun oma maailma. Rauta verho. Välitön yhteys.
Avaruus. Laaja. Tutkimaton. Siellä on kaikki olematta mitää. Syvä hiljaisuus. Ei lausuttuja sanoja, ei kosketuksia.
Avaruus. Se on ihmisessä. Se on silmissä. Syvällä. Salatussa sielussa. Pirstoutuneessa mielessä. Siellä missä on hiljaista. Siellä missä en edes itse tiedä että se on. En voi löytää sitä itsestäni. Silti se on meissä kaikissa. Se on kaunis.
Kyyneleet. Ne ovat portti. Ne ovat avain. Loppumaton tie. Ohikiitävä hetki.
En voi tuntea sinua, jos en ole katsonut silmiisi. En voi luottaa jos en voi itkeä kanssasi. Avaruus, se on salaisuus.
Se sitoo ihmiset yhteen. Tiukasti. Vain elämä voi katkaista sen siteen. Tyrehdytetyt kyyneleet.
Suljettu huone. Vailla ovea, vailla seiniä, vailla kattoa, vailla lattiaa. Avaruus.
Iänkaikkisuus. Tunnen sinut nyt.
Olemme, emme ole. Olemmeko? Avaruuteen hukkuu. Kyyneleet. Hukkumiskuolema. Ehkä emme ole, ehkä me olemme.  Hetken ajan sain olla sinä. Katsoa maailmaa sinun silmistäsi. Tiesin miten tunsit.
Avaruus. Täynnä valoa, täynnä peilejä. Peilien takana varjot venyvät.
Rakennat itse elämäsi. Avaruutesi on rajasi.
Avaruus. Se on ihmisessä. Ihmisyys on avaruus. Olemme, emme ole. Olemme avaruus.

But I couldn´t be better

Tulisi se aamu jolloin kaikki sanat olisi sanottu

Tunnettaisiin toisemme, ei tarvisi puhua enää, jo katseesta tietäisimme

Aurinko pyyhkisi kaupungin kadut lämmöllään

Enää sateiset päivät eivät erottaisi meitä

Kyyneleet sinun poskillasi, olisivat myös minun

En saavuta sitä vaikka kuinka kauan etsisin

Vaikka vaeltaisin toiselle puolen maapalloa, en löytäisi sinua

Olisin etsinyt vääristä paikoista

Olisin silti saanut sinut pakenemaan

En katkeroidu sinulle
Katkeroidun elämälle, sehän meidät erotti

Kuilu välissämme vain kasvoi liian suureksi ylittää
Se on normaalia
Jos olisimme vähän vielä venyttäneet kuilua ei olisi
Mutta elämä teki tehtävänsä

Mutta olet ajatuksissani
Vaikka et nää minua enää, olen silti siinä mihin kerran juurruin, vieressäsi
Enkä lähde pois, en koskaan
Lupasin niin kerran, ja lupasin pitää lupaukseni
Olet sen arvoinen

UNI

Unessani minä ratsastin kuun sirpillä
Keräsin taivaalta tähdet, otin ne talteen
Näin jokaisen nukkujan unet, jokaisen unettoman silmät minä painoin kiinni
Keräsin unelmat unista, laitoin tähden sydämeen toteuttamaan ne
Jokaisen toivottoman kyyneleet minä pyyhin, jokaisen lapsen hymyn minä muistan
Kipinän laitoin jokaisen sieluun, pitämään yllä tulta
Katselin aamuisin sitä onnea kun unelmat toteutuivat, sitä hymyä kun toivoton sai toivonsa takaisin
Olin piilossa katseilta, olin aivan hiljaa
Käperryin lepäämään jotta jaksaisin taas ratsastaa sirpillä
En minä mitään toivo, en minä pyydä
Unelmani on toteuttaa muiden unelmat, antaa heille onni
Antaa kipinä

kertokaa millasen postauksen haluaisitte!     

Eihän täällä viihdy edes Kokoomusnuoret

This is fucking awesome dude!

Koeviikko ja silleen! Ja pääsiäinen, sehän on munan juhla!

Mun sisäinen anarkisti on heränny talviunilta. Oon käyny ilmasemassa turhautumiseni Suomen valtioo upeassa  NÄPIT IRTI OPINTOTUESTA- mielenosotuksessa. Se oli kyllä enemmän ku upeeta, ja ei voi sanoo et opiskelijat ei ois kiinnostunu hoitamaa asioitaa! Ois monta muutaki hienoa asiaa jonka puolesta voisin  marssia. 

Koulu turhauttaa enemmän ku koskaa ja suomipunkki on vieny mun sydämen kerta kerran jälkeen.

Ehkä must jonain päivänä tulee valokuvaaja tai haitutkija. Tai roskakuski....

                             huomaa että on koeviikko kun inspiraatio iskee kirveellä kalloo..

Everything You Touch All It Dies

Kaikki hienot tarinat loppuu aina ikävästi ja päinvastoin.
Vastoinkäymisillä alkaneet tarinat päättyy onnellisesti ja sit taas tarinat joiden alku oli kaunis ja tarina ihana, päättyy tuskan kyynelii. Se on elämää.
Ihmistä ei voi sitoo kiinni toiseen ihmiseen, kun on aika, on pystyttävä päästämään irti. Ei oo väliä kuinka paljon on takana yhteistä historiaa. Rakkaus, kunnioitus, luottamus, niistä mikään ei kato sitä, ne kattoo kaikki eteenpäin. Ja kaikkii niistä tarvii kaks ihmistä. En mä luota jos muhun ei luoteta, en mä kunnioita jos mua ei kunnioiteta, en mä rakasta jos mua ei rakasteta.
On osattava pyytää anteeks ja antaa anteeks. Ei voi olla niin että aina toinen rikkoo ja tekee väärin ja pyytää anteeks, on opittava huomaamaan että missä on ite mokannu. Ja pystyttävä myöntämää se eikä peittää sitä syytöksii.
Toista voi alistaa ja loukata ihan miten ite haluaa, mut kyl tulee päivä jolloi ite saa sit kerätä kaikki ne heittämänsä kivet. Siin vaihees ei auta taas toisen syyttely. Silloi pitää kerätä ja oppia sit vaikka kantapään kautta. Ei ihminen määräänsä enempää kestä. Joko se musertuu sen taakan alle tai sit se nousee vastaan ja taistelee.
On turha repiä auki kaikkia haavoja ja satuttaa toista turhaa. Ellei sitte oikeesti halua ajaa ihmisiä pois luotaan. Kannatta miettiä että mitä itse kestäis. Kohdella toista sitte siltä pohjalta. Mä en halua satuttaa ketää turhaa tai loukata. En mä halua ajaa ihmisiä pois. Ja toivon ettei kukaa muukaa haluais.

Minä rakastin!

Aurinko, hetkessä taivas on jo musta

Kuu liikkuu, vai liikummeko me

Olen hiljaa, se on paljon helpompaa, turvallisempaa

Etten vaan sanoisi väärin, rikkoisi nyt vielä rajoja

Vai onko niitä rajoja enää? 

Ylitetttiinkö kaikki?

 Revimmekö kaiken auki ja näimme todellisuuden.

En halua uskoa että niin olisi käynyt.

Jatkan kulkua, enkä aio pysähtyä ennenkuin olen ylittänyt maaliviivan

Ketä vastaan taistelen? Itseäni kai.

Jos antaisin unen pyyhkiä hetkeksi huoleni, pimeyden antaisin tyynnyttää sieluni.

Hetken aikaa antaisin maailman jaksaa omin voimin.

En voi ajatella täällä vain itseäni, minun on taisteltava, niinkuin ennen minuakin on jo taistelu.

En aio antaa periksi, vaan pidän kiinni siitä mitä sain.

Mutta päästäen irti sen, mikä on halunnutkin olla jo vapaa.

Unohtaen sen, minkä minun on haluttu unohtavan.

Mutta sen aion muistaa, mitä rakastin.

Sen en anna unohtua.

Vielä tulee sellainen päivä, jolloin voin ylpeästi sanoa: Minä olin täällä, minä rakastin!

Instagram: repsu667

SUMMER

Mä odotin kesää ihan älyttömästi vielä kuukausi sitten. Olin ajatellu että saisin töitä ja aurinko paistais ja voisin lonkkailla koko vapaa-ajan, olla yötä taivasalla ja vaellella ympäriinsä.

Hain töihin ihan sairaan moneen paikkaan.

Mut nyt muutan pois paikkakunnalta, ja oon myöhässä työnhaussa uudessa kaupungissa. En tiiä kuinka usein nään mun kavereita. Kuinka paljon mulla on rahaa käyttää matkustamisee kavereiden luo. Nyt en voikaa enää ottaa lautaa kainaloo ja lähtee rullailee jonnekki tuttuu paikkaa jossa tietää et saa olla rauhassa. En voi vaan soittaa et saisinko seuraa.

Toisaalta uus kaupunki, uudet mestat. Ootan muuttoa enemmän ku innolla! Mä jatkan kyl samas koulussa, vaikkakin aamusin herätys tulee olee ennen viittä että ehtii junaan. Silti uus elämä odottaa ja mä odotan sitä. 

En mä aio pelätä. Jätän kaikki pelkoni tänne ja yritän olla itsevarma. 

Koulua ei oo jäljellä enää kovin paljoa. Nyt kun aamusin tallustelee kouluu aurinko paistaa ja vaikka unettomuudesta kärsinki ja unet jää siihen muutamaan tuntii, tuntee ittensä paljo virkeemmäks! (mut sit ku istuu pulpettii, uni tulee liian helposti.. :D)

Viime kesä oli ehkä mun elämän paras. Vaikka vettä tuli ihan liikaa ja kärsin saaduista vammoista välillä vieläkin. Silti päällimmäisenä on jääny mielee ne hetket kun asvaltti on hohtanu kuumana ja tie on ollu silee. Eikä oo ollu kiire mihinkää, ja on saanu viettää aikaa sellasten ihmisten kans joista ei haluu luopuu koskaan. Nyt katse kohti uutta kesää, ja uusia seikkailuja!

kevätkevätkevätkevätkevät?!

Kun istuu yksin kotona, ja talo on ihan hiljaa.
Kun kuulee vaan oman hengityksensä, ja keskittyy
Venyttää sointua, antaa sen soida pidempään kun normaalisti
Kuuntelee jokaisen nuotin erikseen, oppii hengittämään sen kappaleen
Ne kaikki neljä ihmeellistä sointua, niissä on kaikki
Sitä samaa kiertoa voi soittaa vaikka kuinka kauan kyllästymättä, väsymättä
Antaa sille vauhtia, sen jälkeen antaa sen rauhottaa sut.
Kyynelten jälkeen kasvoille nousee hymy ja suljet silmäs.
Sillä hetkellä maailmassa ei oo mitään muuta ku sinä ja se soitin.
Sitä hetkeä ei sais rikkoa mikään, sen pitäis antaa mennä ohi omalla ajallaa.
Ei sanoja, ei mitään
Et huomaa edes sitä että sormia särkee vietävästi.
Musiikki, siinä pitää olla intohimo, ei siitä pakolla tuu mitään.
Sulla pitäis olla jano oppia lisää, jano soittaa
Ja kun sen kappaleen saa menemään oikein, se tunne on jotain sellasta mitä ei voi muuten kokee

Miten voi olla enää edes onneton ku aurinko paistaa ja pikkuhiljaa asiat selkiytyy ja asvaltti pilkistelee? Tekis mieli mennä auttamaan kevättä ja sulattaa tota lunta jotenki. Mut ensin hoidan koulutehtävät joita on rästissä neljän viikon ajalta. Rupeen tuntemaan itteni ihmiseks, taas!

Lapsuus loppui

Olen opiskelija, ja heti ku tilille tärähtää kelan opintotuki, mä marssin kauppaan ja puran paskan fiiliksen heräte ostoksiin. Sit oon onnellinen jollain oudolla tavalla, vaikka rahat joilla piti ostaa kesäks uudet ehjät kengät, menikin levyihin.
No pitäähän levytuotantoa tukea ja suomalaisia artisteja, ja näitä tekosyitä löytyy yhä lisää ja lisää.
Ja ensimmäisenä kun astuu huoneesee, näkee lonkkarin josta on laakerit ruosteessa ja vanssit jotka on rikki. Ja nopean päässälaskun suoritettuani totean tilanteen miltei toivottomaksi.
No, nyt nautin laillisesti hankitusta musiikista ja kerään vaikka sitten pulloja että saan kengät ja kesän!
Aikuistuminen tarkottaa vastuuta kaiken maailman asioista. Sitä aina luulee että joo oon tarpeeks taitava rahankäytön kanssa. Mutta sitten sitä huomaa että tässä on vielä paljon opittavaa. Kun pitäisi aamulla kaheksalta olla tikkana vaihtamassa lääkäri aikaa, istunkin koulussa siirtäen hommaa aina seuraavaan päivään. Kaiken maailman hakemukset ja valitukset pitäis oppia tekemään oikein, ja housujen kaventaminen. 

           "Huonommin jo paranee
     nyt jos polven kolhaisee
      Kirkkaat hauskat vaihdetaan
         laastariin valkoisenruskeaan" PMMP

Toisaalta, mä kyllä käytän vielä Hello Kitty laastareita, vaikka haava polvessa ei meinaa parantua...

I try

Kun ei oo suuntaa mihin mennä. Tienviitat on revitty pois, ja kompassi rikki.
 Maailma on mun koti, mutta tarvisin paikan johon asettua.
Tulevaisuus on aukinaninen. En tiedä huomisesta.
Pahvilaatkkoihin pakattuna jo osa omaisuutta. Esillä enää ne tärkeimmät ja tarpeellisimmat.
Odotan.
Puhelin soi, tulee tekstiviesti.
En todella tiedä mihin suuntaan jatkan.
Joudunko hylkäämäään kaiken minkä onnistuin juuri rakentamaan?
Minuutit juoksevat, tunnit kuluvat, päivät menevät, viikot matelevat, kuukaudet vaihtuvat.
Mulla on jo nyt ikävä.
Kaipaan lapsuuteen. Aikaan jolloin vaikeakin oli helppoa.
Nyt minulla on vain passi ja kitara.
En kai muuta voi koskaan omistaa.
Ikävä, se on kaikista pahin
En halua olla pois niiden luota joista välitän.
Haluan olla onnellinen, siksi pakenen.
Juoksen, juoksen,juoksen,