pysäkit ohi vilahtavat....

Pitkät illat asemalla. 

Aurinko ja hiljasuus.

Ykskään juna ei tuu tai mee, koko aseman liike on pysähtyny.

Risteys, pakko valita joku suunta.

Kello saa juosta miten haluaa, mä pysähdyn kerranki.

Katon miten aurinko laskee ja koko taivaanranta hehkuu oranssina.

Toisella puolen kuu nousee ja kertoo avaruuden pimeemmästä puolesta.

Asemat on surullisia.

Liikaa lähtöjä, liikaa hyvästejä, liikaa kyyneleitä, huutoja.

Ne kaikki jää asumaan asemille, ne ei lähe pois.

Mikään sade ei saa niit huuhdottua pois.

Mutta jälleen näkemisen riemu.

Nauru ja halaukset.

Lokki istahtaa tolpan päähän ja suunnittelee pesän rakentamista.

Ehkä sekään ei tykkää aseman tarinoista kun se lentää pois kiljuen.

Nyt istun huoneessani ja katon auringonlaskua ikkunasta.

Haluun takasin aseman iltaan.

Vielä hetki.

Pieni 

Hetki

Vain.

One day baby we´ll be old

Nyt ikää 17.
264 päivää nii 18.
3 vuotta nii 20.
8 vuotta nii sit on jo huimat 25.
Koht mul on keski-iän kriisi.
Ja viis lasta. Ja koira. Ja joku mies. (En haluu mitää niistä oikeesti)
Ja sit huomaan et istunki keinutuolis ja hemmottelen mun lapsenlapsia piloille. Sylissä kehrää kissa ja mies pelaa pasianssia piippu huulessa.
Nii se menee. Lukiota tuskaiset kaks vuotta jäljellä. (ehkä)
Elämä on oikeesti vaan numeroita. Puhelin numero, tilin nollat, vuokra, laina, salasanat, syntymäpäiväkortit, todistuksen keskiarvot, osote... Numeroita. Kitarassa on kuus kieltä, lonkkarissa neljä rengasta, vansseissa reikiä tuhat ja yksi.
Hampaat on vielä terveet. Sydän lyö. Kylkiluu ja ranne murtunu, muuten oon ehjä. Elämän kolhuja, pieniä haparointeja. Aamuja, päiviä, iltoja ja tuskasen pitkiä öitä.

"Ei, ei mua satu mihinkää, vähä ehkä ranteesee vaa"

the Space in my bed

Onko ihmisessä avaruus?

Kun kyyneleet tulevat. Eivät ne kysy lupaa. Ne ovat hiljaisia, ne valuvat kuin vuoripurot. Hiljaa paikoilleen ravitsemaan maata unelmia varten. Antamaan toivolle tilaa, luottamukselle paikan.
Ihmisessä on avaruus. Se aukee vasta kun sen osaa avata. Silmät. Kyynelten kostuttamat, koko avaruus. Avoinna. Sinun silmissäsi, minun silmilleni avautunut. Se pieni hetki josta minun täytyy osata ottaa kiinni. Se sekunnin tuhannesosa jolloin minun pitää antaa sinun heittäytyä minun silmistäni omiisi ja avata avaruus eteeni. En voi pyytää sitä sinulta, en voi vaatia, en voi odottaa, en voi olettaa että löytäisin perille. Kaikki sirpaleina. Jokainen palanen. Oma paikka. Kokonaisuus. Ajattomuus. Avaruus.
Puhtaus. Tyhjyys. Sielu. Ajatukset. Tunteet. Viattomuus. Sirpaleina. Näen sinut. Opin tuntemaan sinut. Se ei vie kauaa mutta vaatii paljon. Et voi enää koskaan piiloutua. Olet minulle universumi. Olet kanneton kirja. Olen nähnyt häpeän, surun, tuskan. Mutta myös tuntenut sinun rakkautesi, sinun kaipuusi.
Sota. Sielun oma maailma. Rauta verho. Välitön yhteys.
Avaruus. Laaja. Tutkimaton. Siellä on kaikki olematta mitää. Syvä hiljaisuus. Ei lausuttuja sanoja, ei kosketuksia.
Avaruus. Se on ihmisessä. Se on silmissä. Syvällä. Salatussa sielussa. Pirstoutuneessa mielessä. Siellä missä on hiljaista. Siellä missä en edes itse tiedä että se on. En voi löytää sitä itsestäni. Silti se on meissä kaikissa. Se on kaunis.
Kyyneleet. Ne ovat portti. Ne ovat avain. Loppumaton tie. Ohikiitävä hetki.
En voi tuntea sinua, jos en ole katsonut silmiisi. En voi luottaa jos en voi itkeä kanssasi. Avaruus, se on salaisuus.
Se sitoo ihmiset yhteen. Tiukasti. Vain elämä voi katkaista sen siteen. Tyrehdytetyt kyyneleet.
Suljettu huone. Vailla ovea, vailla seiniä, vailla kattoa, vailla lattiaa. Avaruus.
Iänkaikkisuus. Tunnen sinut nyt.
Olemme, emme ole. Olemmeko? Avaruuteen hukkuu. Kyyneleet. Hukkumiskuolema. Ehkä emme ole, ehkä me olemme.  Hetken ajan sain olla sinä. Katsoa maailmaa sinun silmistäsi. Tiesin miten tunsit.
Avaruus. Täynnä valoa, täynnä peilejä. Peilien takana varjot venyvät.
Rakennat itse elämäsi. Avaruutesi on rajasi.
Avaruus. Se on ihmisessä. Ihmisyys on avaruus. Olemme, emme ole. Olemme avaruus.

But I couldn´t be better

Tulisi se aamu jolloin kaikki sanat olisi sanottu

Tunnettaisiin toisemme, ei tarvisi puhua enää, jo katseesta tietäisimme

Aurinko pyyhkisi kaupungin kadut lämmöllään

Enää sateiset päivät eivät erottaisi meitä

Kyyneleet sinun poskillasi, olisivat myös minun

En saavuta sitä vaikka kuinka kauan etsisin

Vaikka vaeltaisin toiselle puolen maapalloa, en löytäisi sinua

Olisin etsinyt vääristä paikoista

Olisin silti saanut sinut pakenemaan

En katkeroidu sinulle
Katkeroidun elämälle, sehän meidät erotti

Kuilu välissämme vain kasvoi liian suureksi ylittää
Se on normaalia
Jos olisimme vähän vielä venyttäneet kuilua ei olisi
Mutta elämä teki tehtävänsä

Mutta olet ajatuksissani
Vaikka et nää minua enää, olen silti siinä mihin kerran juurruin, vieressäsi
Enkä lähde pois, en koskaan
Lupasin niin kerran, ja lupasin pitää lupaukseni
Olet sen arvoinen

UNI

Unessani minä ratsastin kuun sirpillä
Keräsin taivaalta tähdet, otin ne talteen
Näin jokaisen nukkujan unet, jokaisen unettoman silmät minä painoin kiinni
Keräsin unelmat unista, laitoin tähden sydämeen toteuttamaan ne
Jokaisen toivottoman kyyneleet minä pyyhin, jokaisen lapsen hymyn minä muistan
Kipinän laitoin jokaisen sieluun, pitämään yllä tulta
Katselin aamuisin sitä onnea kun unelmat toteutuivat, sitä hymyä kun toivoton sai toivonsa takaisin
Olin piilossa katseilta, olin aivan hiljaa
Käperryin lepäämään jotta jaksaisin taas ratsastaa sirpillä
En minä mitään toivo, en minä pyydä
Unelmani on toteuttaa muiden unelmat, antaa heille onni
Antaa kipinä

kertokaa millasen postauksen haluaisitte!