Vastoinkäymisillä alkaneet tarinat päättyy onnellisesti ja sit taas tarinat joiden alku oli kaunis ja tarina ihana, päättyy tuskan kyynelii. Se on elämää.
Ihmistä ei voi sitoo kiinni toiseen ihmiseen, kun on aika, on pystyttävä päästämään irti. Ei oo väliä kuinka paljon on takana yhteistä historiaa. Rakkaus, kunnioitus, luottamus, niistä mikään ei kato sitä, ne kattoo kaikki eteenpäin. Ja kaikkii niistä tarvii kaks ihmistä. En mä luota jos muhun ei luoteta, en mä kunnioita jos mua ei kunnioiteta, en mä rakasta jos mua ei rakasteta.
On osattava pyytää anteeks ja antaa anteeks. Ei voi olla niin että aina toinen rikkoo ja tekee väärin ja pyytää anteeks, on opittava huomaamaan että missä on ite mokannu. Ja pystyttävä myöntämää se eikä peittää sitä syytöksii.
Toista voi alistaa ja loukata ihan miten ite haluaa, mut kyl tulee päivä jolloi ite saa sit kerätä kaikki ne heittämänsä kivet. Siin vaihees ei auta taas toisen syyttely. Silloi pitää kerätä ja oppia sit vaikka kantapään kautta. Ei ihminen määräänsä enempää kestä. Joko se musertuu sen taakan alle tai sit se nousee vastaan ja taistelee.
On turha repiä auki kaikkia haavoja ja satuttaa toista turhaa. Ellei sitte oikeesti halua ajaa ihmisiä pois luotaan. Kannatta miettiä että mitä itse kestäis. Kohdella toista sitte siltä pohjalta. Mä en halua satuttaa ketää turhaa tai loukata. En mä halua ajaa ihmisiä pois. Ja toivon ettei kukaa muukaa haluais.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti